Anneli Auerin poika, nyt 26-vuotias, on ensimmäistä kertaa vuosien jälkeen puhunut julkisesti elämästään – ei vain perheensä traagisista tapahtumista, vaan myös niistä vuosista, jotka hän vietti sijaisvanhempien luona. Hänen mukaansa tuon ajan arki oli kaikkea muuta kuin turvallista ja tukea antavaa, vaikka ulospäin saatettiin luoda kuva vakauttavasta ympäristöstä lapsille, jotka olivat kokeneet traumaattisia menetyksiä.

Poika kuvailee, kuinka hän ja hänen sisaruksensa siirrettiin nopeasti uuteen kotiin, jossa säännöt olivat tiukat ja ilmapiiri painostava. Hän kertoo, että heitä valvottiin jatkuvasti, ja pienimmästäkin rikkeestä seurasi rangaistus, joka ei aina ollut fyysinen mutta sitäkin enemmän henkinen. Hänen mukaansa sijaisvanhemmat käyttivät hiljaisuutta, uhkauksia ja jatkuvaa kontrollia keinona pitää lapset kurissa.

Hän muistaa erityisesti tunteen siitä, ettei saanut olla oma itsensä. Lapsilta edellytettiin samaa tarinaa tapahtumista, ja jos joku alkoi kyseenalaistaa asioita tai muistaa tapahtumia eri tavalla, hänet otettiin erilleen muista ja häntä puhuteltiin pitkiä aikoja. Poika kertoo, että tällaiset tilanteet loivat pelon ilmapiirin, jossa totuuden kertominen tuntui vaaralliselta.

Sijaiskodin arkeen kuuluivat myös päivittäiset rituaalit, joita lapset eivät ymmärtäneet, mutta joita heidän oli pakko noudattaa. Poika kuvaa, kuinka heille määrättiin tarkat aikataulut ruokailusta nukkumaanmenoon ja kuinka pienikin poikkeama näistä rutineista johti seuraamuksiin. Hän sanoo, että varsinkin vanhemmat sisarukset pyrkivät suojelemaan nuorempia, mutta heidänkin voimansa olivat rajalliset tilanteessa, jossa aikuisilla oli täysi valta.

Poika korostaa, että sijaisperheessä vietetty aika jätti häneen syvät jäljet. Hän puhuu jatkuvasta varuillaan olemisesta, pelosta avata suunsa ja siitä, kuinka hän oppi pitämään tunteensa sisällään. Hänen mukaansa nämä kokemukset vaikuttivat pitkään hänen ihmissuhteisiinsa ja siihen, miten hän luotti muihin ihmisiin.

Erityisen raskaaksi pojan mukaan teki se, että perheen alkuperäisen tragedian ympärillä pyörivät väitteet ja tulkinnat muuttuivat jatkuvasti. Hän sanoo, että häntä painostettiin muistamaan tapahtumat tietyllä tavalla ja että hänelle annettiin ymmärtää, mikä versio oli “oikea”. Tämä johti siihen, että hän alkoi epäillä itse omia muistojaan ja kokemuksiaan.

Vuosia myöhemmin, kun hän kuuntelee nauhoituksia ja lukee asiakirjoja omasta lapsuudestaan, hän sanoo ymmärtävänsä, miten monimutkaisten tulkintojen keskellä hän oli kasvanut. Nauha, jota hänen pyydettiin kuuntelemaan – ja joka myöhemmin nousi suuren huomion kohteeksi – herättää hänessä yhä voimakkaita tunteita. Hän kertoo, että nauhan äänet vievät hänet takaisin aikaan, jolloin mikään ei tuntunut varmalta ja jossa jokainen ääni saattoi merkitä uutta vaaraa.

Nyt aikuisena hän haluaa tuoda oman näkökulmansa julki, ei herättääkseen kohua vaan puhdistaakseen ilmaa vuosien hiljaisuuden jälkeen. Hän toivoo, että ihmiset ymmärtävät, miten monimutkainen ja raskas lapsuus hänellä oli – ja miten tärkeää on kuunnella myös niiden ääntä, jotka elivät kaiken keskellä.