”Perkele, sä tapoit mun äitini!”

Kymmenenvuotiaan Paavo Kinnusen sanat ovat jääneet lähtemättömästi hänen äitinsä, näyttelijä Satu Silvon mieleen.

Satu Silvo, 63, kertoo Annina Holmbergin kirjoittamassa elämäkerrassaan Satu Silvon yhdeksän elämää (WSOY) rinneonnettomuudesta, joka seurauksena hän oli kuukauden sairaalassa ja kolme kuukautta pyörätuolissa. Kirurgin mukaan jäi puolesta sentistä kiinni, ettei Silvon selkäranka mennyt poikki.

Aluksi näyttelijän selviäminen oli sisäisen verenvuodon takia epävarmaa.

Silvo sanoo kirjassa, ettei hän kanna kenellekään kaunaa tapahtuneesta, koska se oli onnettomuus.

”Pakko silti todeta, että hinta oli helvetin kova”, hän kertoo elämäkerrassaan.

Oli helmikuu 1998. Satu Silvon silloinen aviomies Heikki Kinnunen ja heidän yhteinen poikansa Paavo Kinnunen olivat lähteneet Lapissa rinteeseen. He nousivat hissillä ylös, ja rinnekone kulki vierellä. Paavo hyppäsi ensimmäisenä kyydistä lumilautoineen.

Kirjan mukaan kuljettaja ei nähnyt Silvon tulevan kumpareen takaa, vaan lähti ylittämään hissilinjaa.

Silvo oli kirjan mukaan häthätää päässyt pois hissin kyydistä, kun rinnekone alkoi vyöryä päälle.

Telaketjut imaisivat Silvon sukset uumeniinsa, ja rinnekone vyöryi hänen jalkojensa päälle.

”Yritin nostaa teloja, etten tukehtuisi – tunsin, kuinka keuhkot painuivat kasaan. Kone oli jo rinnan päällä, kun Heikin viimein onnistui kiinnittää kuljettajan huomio”, Silvo kertoo kirjassa.

Silvo kertoo kirjassa muistavansa, kuinka kone tuli päälle ja kuinka Heikki Kinnunen huusi:

”Peruuta! Pysäytä nyt perkele, akka on alla!”

Silvo kertoo kirjassa ajatelleensa, että tähän elämä jäi. Sitten hän näki, että hänen vasen jalkansa sojotti kummallisesti metsään.

”Tuntui siltä, että vatsanpohjaan valui jotain kuin hana olisi auki, tip tip. Tajusin, että reisiluu oli poikki. Rupesin lausumaan Isä meidän -rukousta kuin mantraa. Se oli minulle tuttu ja turvallinen tapa päästä pois tilanteesta ja kivusta”, Silvo kertoo kirjassa.

Silvo kertoo kirjassa, että hänen poikansa Paavo, joka oli nähnyt kaiken läheltä, huusi kuljettajalle:

”Perkele, sä tapoit mun äitini!”

Sitten Paavo juoksi äitinsä luokse ja kysyi: ”Äiti, kuoletko sä?”

”Vastasin, että rukoillaan, ettei mun tarvi kuolla. Pikkujätkän kauhu herätti minussa voimakkaan halun pysyä hengissä ja hänen äitinään. Kiitos Paavon, aloin kamppailla elämäni puolesta”, Silvo kertoo kirjassa.

”Heikki oli usutettu kyytiin huumorimiehenä, jotta pysyisin hereillä.”

Satu Silvo ja Heikki Kinnunen vuonna 2000. Kuva: PENTTI NISSINEN

Oltiin tunturissa, ja Silvo kuljetettiin kirjan mukaan pois hinattavassa ahkiossa varikkohalliin. Kivut olivat kovat. Heikki Kinnunen piti vaimoaan kädestä, kun he lopulta pääsivät alas.

”Näin Paavon kauempana kävelevän kuin levoton eläin, yksin, kenenkään lohduttamatta. Olin kauhuissani 10-vuotiaan takia ja sanoin Heikille, että hoida poika, kyllä mä pärjään.”

”Ja joku tulikin ottamaan kädestäni. Koko sen karmean ajan, jonka odotin hoitoon pääsyä, minusta pidettiin kiinni.”

”Se esti menemästä shokkiin tai vaipumasta koomaan.”

Kirjan mukaan Silvon verenpaine laski vaarallisen alas. Hän virui varikkohallissa odottamassa ambulanssia ilman kivunlievitystä. Tarjolla oli vain aspiriinia ja laastari. Ambulanssi saapui Ivalosta neljänkymmenen minuutin kuluttua onnettomuudesta. Kirjan mukaan Silvo oli koko sen ajan tajuissaan.

Vammat osoittautuivat niin vakaviksi, että Silvo kuljetettiin Ivalosta RovaniemelIe. Sieltä tuli isompi ambulanssi vastaan, jos pitäisi alkaa toimenpiteisiin ennen sairaalaan ehtimistä.

”Heikki oli usutettu kyytiin huumorimiehenä, jotta pysyisin hereillä. Hän teki parhaansa, vaikka näyttämö oli karmea, ja minä ihmettelin, miksei minua naurattanut, vaikka jätkillä oli niin hauskat jutut.”

Leikkaus Rovaniemellä kesti yhdeksän tuntia, ja sen aikana Silvolle laitettiin ydinluurauta katkenneen reisiluun sisään. Sisäisten verenvuotojen ja pienempien vammojen lisäksi hänen lantionsa oli murtunut kolmesta kohdasta.

”Minulla oli kuitenkin ollut onnea, sillä legendaarisen kirurgin ja ortopedin Ilkka Tulikouran mukaan jäi puolesta sentistä kiinni, että selkärankani olisi mennyt poikki”, Satu Silvo kertoo kirjassa.

Toinen leikkaus tehtiin Helsingissä.

Aluksi Silvo muistelee nukkuneensa vain tunnin kerrallaan. Hän ryhtyi kuntouttamaan itseään heti kuin vain oli mahdollista.

Silvo pyysi kantamaan kotikadun varrelle Helsingin Käpylässä kolme tuolia, jotta hän pystyi huilaamaan välillä kävellessään kepeillä.

Satu Silvo ja Heikki Kinnunen 2002. Kuva: SEPPO SOLMELA

Kirjassa Satu Silvo kertoo tunteneensa kauhua lastensa takia. He joutuivat pelkäämään äitinsä puolesta.

”Paavo-parka, joka oli ollut turman sattuessa eturivissä ja yhdeksänvuotias Vilma, joka ei onneksi pitkään aikaan ymmärtänyt, kuinka vakava onnettomuus oli. He tottuivat siihen, että kivut ja vammat ovat osa äidin elämää.”

Kahden vuoden ajan Silvo kävi sairaalassa eri toimenpiteissä sekä kuntoutuksissa. Monien tukijoiden ja oman sinnikkyytensä avulla Silvo alkoi kuntoutua.

”Kun tukiraudat poistettiin lantioni ympäriltä, virtsarakkoni vahingoittui. Epiduraali oli varmuudeksi asennettu, mutta nukutuksen vuoksi sitä ei ollut käynnistetty”, Silvo kertoo kirjassa.

”Operaation jälkeen heräsin yllättäen niin karmaisevaan kipuun, että se veti vertoja rinnekoneen aiheuttamalle tuholle. Neljä ihmistä joutui pitelemään minua aloillaan, kun taistelin kipua vastaan – mielikuvissani he istuivat päälläni”, Silvo kertoo kirjassa.

Kursivoidut lainaukset ovat Annina Holmbergin kirjasta Satu Silvon yhdeksän elämää (WSOY).