Mikko ”Peltsi” Peltolan kuopus Osmo on opettanut isälleen paljon. Omaa tahtiaan kehittynyt down-lapsi on kaksitoistavuotiaana innokas retkeilijä – ja isänsä työtoveri.

Ei ole mies kovin pitkälle päässyt: keittiön ikkunasta näkyy lapsuudenkoti. Eräohjelmista tunnettu radio- ja televisiotoimittaja Mikko Peltola on asunut koko ikänsä Pohjois-Helsingissä, Keskuspuiston kyljessä. Tässä, ruokapöydän paikalla, oli vielä hänen lapsuudessaan metsää, jossa kulmakunnan pikkupojat kurmuuttivat itse kyhäämiään pyöränrakkineita.

Kaksitoista vuotta sitten Peltsin isoisän pihapiiristä lohkaistiin tontti, johon nousi kompakti puutalo Peltsin omalle perheelle.

”Ei vaan koskaan tullut tarvetta muuttaa Kallioon tai muualle keskustaan. Kun lapsia alkoi syntyä, piti saada vähän enemmän tilaa”, hän sanoo.

On tiistai-iltapäivä ja talossa on harvinaisen hiljaista. Puoliso on punttisalilla eikä jälkikasvu ole vielä saapunut koulusta. Kiharakarvainen noutaja Pippi loikoilee olohuoneen lattialla.

Hetkenä minä hyvänsä pihaan kaartaa taksi, joka pudottaa kyydistä 12-vuotiaan Osmon. Hän käy kuudetta luokkaa Käpylän peruskoulussa erityisluokalla. Poika ei vielä osaa lukea tai kirjoittaa juuri muuta kuin oman nimensä. Mutta hänellä on paljon muita avuja.

Kohta Osmokin on isän tavoin televisiosta tuttu.

Lapsen syntyessä isän maailma romahti hetkeksi

Se oli sokki, mitä tuota kiistämään. Toki Peltsi ja hänen vaimonsa ymmärsivät, ettei terveen lapsen saaminen ole itsestäänselvyys. Raskausaikana mikään ei kuitenkaan viitannut siihen, että tulokkaalla olisi jotakin vinossa.

Peltsi ja Anu tutustuivat kouluaikoina ja alkoivat seurustella jo nuorina. Perheen perustaminen pyöri mielessä alusta saakka, mutta siihen ei kiirehditty. Esikoisen, Maisan, syntyessä Peltsi oli 36-vuotias. Osmo saapui maailmaan kaksi vuotta myöhemmin.

Isä oli mukana synnytyksessä ja tiedotti tekstiviestillä läheisille iloisesta perhetapahtumasta. Samaan aikaan lääkärit tutkivat huolestuneina tulokkaan varvasvälejä ja kämmenen viivoja. DNA-testi vahvisti epäilyn: vauvalla oli Downin oireyhtymä.

Maailma romahti. Odotusaikana Peltsi oli vähän vitsinä heittänyt, että pojasta tulisi NHL-pelaaja tai sydänkirurgi. Sellaiset haaveet piti nyt unohtaa.

”Edessä oli hyppy tuntemattomaan. Jonkin aikaa olin tosi sekaisin ja herkillä, saatoin purskahtaa itkuun julkisilla paikoilla. Välillä tunsin jopa suoranaista vihaa. Kyselin, miksi tämän piti mennä näin.”

Pahin kriisivaihe kesti muutaman viikon. Sitten Peltsi hyväksyi tilanteen ja keskittyi luomaan pojalleen mahdollisimman hyvät puitteet kasvaa.

Lapsen kehitys etenee yleensä suunnilleen odotetusti, mutta Osmon oppimista ei ole voitu ennustaa. Ensimmäisiä sanoja saatiin odottaa useamman vuoden, ja aluksi ääntelyä osasi tulkita vain oma perhe. Nyt pojan puheesta saavat muutkin jo hyvin selvää.

Iso etappi oli isälle rakkaan lajin, pyörällä ajon, oppiminen. Tarkkaa ajankohtaa Peltsi ei muista, mutta tilanne on jäänyt hyvin mieleen. Osmo oli jo pitkään seurannut sivusta muiden pyöräilyä ja alkoi turhautua, kun rytmin ja tasapainon löytäminen satulassa ei ottanut onnistuakseen.

Isä kulki kärsivällisesti vierellä pitäen kiinni tarakkaan kiinnitetystä kahvasta. Eräänä päivänä hiekkakentällä treenatessa hän päästi irti ja poika jatkoi polkemista. Sittemmin Peltsi ja Osmo ovat tehneet jopa 40 kilometrin maastopyörälenkkejä.

”Se onnistuu, kun vauhti on riittävän verkkainen ja muistan työntää säännöllisin väliajoin pojan suuhun palan suklaata.”

Osmo kuuluu Pakilan Vedon erityislapsille tarkoitettuun Sisusompa-ryhmään, jossa harjoitellaan hiihtoa tukevia lajeja ja pallopelejä. Erityisen mieluista Osmolle on maastohiihto, jota hän harrastaa myös isän kanssa. Viime talvena poika oli jo kehittynyt niin hyväksi, että halusi Saariselällä ja Kiilopäällä sivakoida yksikseen.

Peltsi paineli menemään edellä ja kiepahti välillä takaisin varmistamaan, kuinka jälkikasvu pärjää. Hyvin hän pärjäsi. Usein vieressä ladulla lykki joku vanhempi ihminen poikaa jututtamassa.

Meni pitkään ennen kuin Peltsi kertoi julkisuudessa Osmon oireyhtymästä. Eihän hän muutenkaan juuri lavertele perheasioistaan. Marja Hintikka onnistui kuitenkin taivuttelemaan vanhan työkaverinsa suoraan televisiolähetykseen, jossa Peltsi puhui elämästään down-lapsen isänä. Siitä seurasi myönteisen palautteen vyöry.

Vertaistukea Peltsi ei ole kaivannut. Osmon hyvällä ystävällä Einolla on sama diagnoosi, ja poikien isät jakavat retkeilyharrastuksen. Mutta nuotiotulilla puhutaan yleensä jostain ihan muusta kuin lapsista.

”Ei me voivotella kohtaloamme. Mutta on mukavaa, että lähellä on ihmisiä, joilla on samoja kokemuksia. Aika herkästi myös morjestan, kun tapaan ventovieraan, jolla on mukanaan down-lapsi. Alitajuisesti ehkä tunnen, että olemme samaa heimoa.”

”Down-ihmiset eivät tunne sanaa ’kiire’”

Ulko-ovi käy ja naulakolta kuuluu kopinaa.

”Jaha, iso lapsi taisi tulla kotiin”, Peltsi toteaa.

”Tuli pienempikin”, eteisestä vastataan. Osmo ja neljätoistavuotias Maisa ilmestyvät kättelemään. Isosisko katoaa yläkertaan, kuopus käy vatsalleen sohvalle kuuntelemaan aikuisten juttelua.

Perheen arkipäivän aamushow’sta vastaa Peltsi. Hän herää seitsemän maissa, yleensä ”ärsyttävän hyväntuulisena”. Koulutaksi kaartaa pihaan vähän ennen kahdeksaa, jolloin Osmolla pitää olla aamupala syöty, hampaat pesty ja vaatteet puettu. Siihen tarvitaan noin 40 minuuttia ja pientä patistelua.

”Down-ihmisethän eivät tunne sanaa ’kiire’. Tilannetta vauhdittaakseni autan joskus pukeutumisessa. Vaikka kyllä Osmo osaa sulkea vetoketjun ja solmia kengännauhat silloin, kun ollaan vaikka menossa hyppimään trampalle”, Peltsi sanoo ja naurahtaa.

Sekä Mikko että vakuutusyhtiössä työskentelevä puoliso tekevät usein etätöitä kotona. Anu istuu työhuoneessa, Peltsi näpyttelee läppäriään keittiön pöydän ääressä. Jos hänen täytyy lähteä pääkallonpaikalle Pasilaan, kahdeksan kilometrin työmatka taittuu joko juosten tai fillarin selässä.

Ura Ylellä alkoi 1999 nuortenohjelmasta Summeri. Vuonna 2000 Peltsi sai kutsun unelmaduuniin vetämään Radiomafian Aamua yhdessä Juuso Myllyrinteen kanssa, ja jo vuotta myöhemmin heidät äänestettiin vuoden parhaiksi radiopersooniksi.

Peltsistä kehkeytyi viihteen monitoimimies, joka juonsi niin Euroviisukarsinnat kuin Tangomarkkinat. Yllättäen vaikeinta oli siirtyminen eräohjelmiin.

”Jonkin verran tuli kyselyitä, että mitenkäs se helsinkiläinen lökäpöksy on näihin hommiin ruvennut.”

Mutta Peltsi on nuoresta saakka viihtynyt luonnossa, Keskuspuistossa ja kesämökillä Vihdissä. Poikaa ei koskaan kielletty kiipeilemästä puissa tai hyppäämästä vesilätäkköön. Samaa kasvatusmetodia hän on soveltanut lapsiinsa.

”Haluan pojan tietävän, että rahan eteen täytyy työskennellä”

Osmo on nykyään isän työkaveri. Joulukuun puolessa välissä alkaa kuusiosainen televisiosarja Peltsi ja Osmo, jossa kaksikko retkeilee muun muassa Nuuksiossa, Syötteellä, Petkeljärvellä ja Repovedellä. Kesällä pyöräiltiin ja uitiin, talvella lumikenkäiltiin ja kuljettiin talvipyöräreittejä.

Mikä reissuissa oli Osmon mielestä hienointa?

”Uiminen! Iskä meni veteen ensin ja minä perässä”, poika vastaa.

Peltsi tarkentaa, että mainittu uimareissu tapahtui Kiilopäällä purossa, jonka vesi ei kesälläkään ole varsinaisesti linnunmaitoa.

Isän mukaan Osmo on luontainen televisio-esiintyjä. Usein poika unohti kameran olemassaolon, mutta hän pystyi myös ottamaan vastaan ohjeita ja tekemään asioita uudestaan ohjaajan pyynnöstä.

Tietysti tuli myös väsymyksen hetkiä, jolloin kärsivällisyyttä koeteltiin. Silloin Osmo kyseli, onko pakko jatkaa. Ja isä vastasi, että on, nyt ollaan duunissa. Viimeisiä jaksoja kuvatessa poika alkoi oivaltaa työnteon konseptin ja tiedustella, kuinka paljon työpäivää on vielä jäljellä.

Osmolle maksettiin luonnollisesti myös palkkaa. Jokusen Lego-paketin hän on tienesteillään hankkinut, mutta iso osa laitettiin säästöön.

”Haluan pojan tietävän, että palkan eteen täytyy työskennellä. Se on tärkeä oppi tulevaisuutta ajatellen.”

Osmon tuleva murrosikä on samalla tavalla arvoitus kuin kaikki hänessä. Peltsi ounastelee, että poika tuskin haluaa ikätovereiden tapaan kaupungille hengaamaan ja että isä-poika-retket ovat hänelle kova juttu vastaisuudessakin.

”Pyrimme luomaan sellaiset valmiudet, että Osmo saisi opiskella ja löytäisi mielekkään työn. Ja että jonakin päivänä hän pystyisi elämään itsenäisesti esimerkiksi tukiasunnossa.”

Rankan reissun jälkeen kotiinpaluu on juhlaa

Ulko-ovi käy taas. Nyt saapuu Anu.

”Muija tuli”, Osmo tokaisee vähän kihertäen.

Tällä tittelillä poika on kutsunut äitiään – kaikella rakkaudella – jo jonkin aikaa. Isäänsä hän puhuttelee koko nimellä Mikko Peltolaksi. Ulkopuolisen korviin se saattaa kuulostaa oudolta, mutta isää vain naurattaa.

Peltsin mukaan hän on aina ollut varsin suvaitsevainen, mutta Osmon kautta hän on oppinut hyväksymään erilaisuutta yhä enemmän. Hyvistä käytöstavoista ei tingitä kenenkään kohdalla, mutta muutoin kotona ei noudateta tarkkoja sääntöjä. Peltsi kutsuu sitä reggae-elämäntavaksi.

Erään kerran vaimo soitti työmatkaltaan videopuhelun juuri, kun isä ja poika tekivät lähtöä päiväkotiin. Anu tiedusteli, monettako päivää Osmo on ollut tarhassa yöpuku päällä. Kolmatta, vastasi Peltsi.

Hän ei kuulu pilkunviilaajien veljeskuntaan. Kaupungille hän saattaa lähteä crocseissa ja retkeilyhousuissa, joista ei ihan tiedä, ovatko ne sittenkin kalsarit. Mitä väliä.

”Kiireen saa kyllä aikaiseksi, jos kaikki pitää tehdä viimeisen päälle ja muiden asettamien normien mukaan.”

Vajaat kaksi kuukautta vuodessa Peltsi viettää kuvausreissuilla, pisimmillään kolmisen viikkoa kerralla. Usein käy niin, että sillä siunaaman hetkellä, kun hän astuu junaan, kotona joku sairastuu. Mutta sille nyt ei vain voi mitään.

Perhe on sopeutunut siihen, että matkustaminen kuuluu isän työhön ja että erämaasta ei soitella kotiin päivittäin. Metsäreissuilla ajatus askaroi työssä niin tiiviisti, ettei kotiväkeä ehdi edes kaivata. Paitsi ehkä silloin, kun tahkoaa vatsa kuristen vastatuulessa metrisessä lumessa. Mielessä saattaa käväistä, että helpommallakin voisi leipänsä ansaita.

Rankan reissun jälkeen kotiinpaluu on juhlaa. Hetken aikaa muut jaksavat kuunnella erätarinoita, sitten vaimo jo kehottaa, että laitapa se teltta kuivumaan ja pyykit pesukoneeseen.

Uusia kuvauskeikkoja on Peltsin mukaan edelleen kiva suunnitella. Mutta kun lähtöpäivä koittaa, iskee hetkellinen uupumus: kunpa ei tarvitsisikaan. Ehkä ikä on tehnyt tehtävänsä.

Ikä on kuin sää – kummastakin on turha valittaa

Viime keväänä tuli täyteen pyöreät viisikymmentä vuotta, ja Peltsi naljailee olevansa jo paluumatkalla. Ei hän oikeasti niin ajattele. Vauhti on toki parhaista vuosista hieman hiipunut ja palautuminen urheilusuorituksista kestää hitusen pidempään. Mutta ikä on Peltsin mukaan kuin sää. Kummastakaan on turha valittaa, kun ei niille mitään voi.

Sen sijaan kannattaa keskittyä elämään ja tehdä kaikkea sitä, mistä tykkää. Ihan kaikkia Suomen kansallispuistoja Peltsi ei ole vielä ennättänyt koluta, ja Alaskassa olisi kuulemma mainioita jokia, joissa olisi kiva käydä lohia narraamassa.

Toisaalta, kodin ikkunan takana Helsingin keskuspuistossa aukeavat ”maailmanluokan pyöräilymaastot”. Mitä sitä merta edemmäs kalaan.